Lauantai, 18. kesäkuuta

6:05

Takana tunnin yöunet, toisin sanoen kevyt torkahdus, edessä kinkku-juustosämpylä. Kellon viisari lähtee kiipeämään tästä ylöspäin. Vireystila medium miinus, mutta ottaen huomioon Olon terassilla nautitut grappat ja sikarit menneen vuorokauden taitteessa, todettakoon että plussan puolella ollaan, vielä kun sain matkalaukkuni hihnalle ehjänä.

Matka Obaman ihmemaahan on saamassa suotuisan alun, paitsi kinkku-juustosämpylästäni on unohtunut juusto välistä tai sitten en vaan maista sitä.

Finnairin loungesta san heti kättelyssä vastapalloa eli pakit, koska koneessa, johon hetken päästä sulloudun, siipiä koristaa British Airwaysin tarrat. Vaikka lipuissani on Finnairin printit, ovat ne kelvottomia loungessa tänään. Olisi pitänyt hankkia kuulemma Finnairin sivuilta. Niinpä, mutta silloin en päätyisi Washingtoniin. Selitykseni ontuu, kinkku-juustosämpylä ilman juustoa jää kesken ja valkoviinistä voi vain haaveilla. Toivon Obaman tarjoavan pienen kuohuvan kun saan raahattua luuni ja matkalaukkuni iltapäivällä Obaman aikaan hotellille.

 

Lentokentän kaiuttimista toistetaan jatkuvalla syötöllä matkustajia siirtymään portille 34. Lomalento Dubrovnikiin on alkamassa. En saisi pieneen mieleeni edes hitusta mielikuvitusta varata matkaa Dubrovnikiin. Toissa viikolla puolivahingossa ajauduin Eerikinkadun Dubrovnikiin Mr.Mallorcan levynjulkistamistilaisuuteen. Sitä voisi sanoa positiiviseksi hairahdukseksi, josta sain muistoksi Mr. Mallorcan levyn, joka tosin hävisi jo samana iltana.

Sirkkalaa matkalla Pariisiin pyydetään viipymättä siirtymään lähtöportille. Jään miettimään miten Sirkkala voisi siirtyä viipymättä lähtöportille, jos hän on jo matkalla Pariisiin. Ja miten niin viipymättä?

7:25

Sulloudumme koneeseen, me ilmojen halki kohta liitelevät sankarit. Saan ikkunapaikan, joka takaa parhaat näköalat, vielä kun pysyisi hereillä. Viereeni sulloutuu vähän tummempi kaveri, joka alkaa heti haastamaan riitaa väittämällä että istun hänen paikallaan. Pienen väännön jälkeen myönnän erehtyneeni istuinpaikasta, olen valmis vaihtamaan hänen kanssaan päittäin paikkoja, mutta uusi ystäväni ei enää haluakaan ikkunapaikalle. Kerron hänelle että ainoastaan ikkunapaikoilla on heittoistuimet, josta voi ampua itsensä takaisin taivaan tuuliin, jos kuski rysäyttää koneen lepikkoon.

Käy ilmi ettei koneemme lähde vielä tuntiin hurjaan nousukiitoon ja koneen siipiä koristaa kaiken lisäksi Finnairin tarrat. Mitä olivatkaan ne puheet Finnairin loungessa? Joskus tietysti, joissain tapauksissa pelkkä vilkaisu peiliin riittää.

Kone veivataan käyntiin. Hyvin hurisee Finnairin moottori. Ensimmäinen lento Helsingistä Heathrowiin sujuu rauhallisissa merkeissä, aikataulu tuntuu vähän sakkaavan. Tunnin myöhästely lähtöajasta antaa uudet kertoimet päästä jatkolennolle ajallaan. Pyöritään Lontoon päällä kumpupilvien yläpuolella. Hattarapeitteen raosta pilkistää vuorotellen Thamesin haara, punatiilisiä hökkeleitä ja pellonreunoja. Kuski painaa kaasupohjassa ovaalia ilmarataa vasemmalle loivasti kallistuneena. Tätä voisi kutsua isojen poikien ”paskaringiksi”. Muistan kuinka mopoikäisinä painoimme poikain kanssa vastaavanlaista rinkiä mopoilla sora-alustalla pienemmässä mittakaavassa.

Ilmeistä on että jatkolento Washingtoniin tällä aikataululla on vaakalaudalla. Edessä vielä terminaalin vaihto, tax-freestä tuliaisjuomat ja mieleni tekisi pudottaa muistomerkki englantilaiseen viemäriverkostoon.

13:50

Heathrow, lentokentän ravintola, Wagamama

Eteeni ilmestyi puolen litran Asahi ja sen kylkiäisinä kasa Udon-nuudeleita. Jatkolento kosahti ja päättyi kuin kananlento paistetun gyozan täytteeksi. Uusi lentoonlähtöyritys tapahtuu neljän tunnin päästä. Sitä ennen voin täydentää sikarivarastoni viikonmittaiseksi.

Wagamaman konsepti pitää edelleen pintansa. Pirttikalusto, pitkät leveät penkit, samanlaiset jossa koripallojoukkueen vaihtomiehistö päivystää. Istutaan tuntemattomien kanssa samalla lankulla. Vasemmalla istuva pappa sai eteensä kerroskiisselin mukissa, vaikka tilasi kanaa. Hänen vastapäätään istuu vaimonsa, oletan, sai kanaa vaikka tilasi kasvisramenia. Artikulaatiossa on parantamisen varaa mitä ilmeisimmin. Perusbrittien fonetiikassa on enemmän sössöä kuin perussuomalaisten, pienellä p:llä. Etuoikealla tuijottaa kaiffari, jonka olemus tuo mieleen Al-Qaidan. Silmissä palaa kaksoistornit ja mielessä risteilee uudet pommituskohteet. Yllään viininpunainen poolo joka puristaa verenpainetta kaulan seudulta. Sen päälle on vedetty härmäläistä alkuperää muistuttava salmiakkikuvioinen ”Lähi-idän Jussi-paita”. On kesäkuu? On vain ajan kysymys milloin tuo kaiffari komistaa lehtien sivuilla.

Espresson ja Sambucan yhdistelmä summaa suuhun yskänlääkkeen maun. Aika mataa. Iltalehdessä Soinin Timppa nauraa kannessa leveästi. Timon kasvot tuossa vinkkelissä palauttaa mieleen kaalikumppani Kalle Kirstilän kasvot kaalipellolla työntämässä kevätsipulia suuhunsa kuin metrin lakritsia. Vihdoin monitoriin paukahtaa lähtöportin numero. Toinen Sambuca ja päiväunet ovat kohta taattu.

16:00

Istun lentokentän odotusaulan lähtöportin tuntumaan penkille sänkisen miehen viereen. Jutellaan niitä näitä. Mies on hermostuneen oloinen, kiroilee kun lentokenttäbussi ei ole heti valmiina poimimaan uusia matkustajia kyytiin. Äänessä on käheyttä, se on heiveröinen kuin kitukasvuinen kaktus. Vartin kuluttua tulee uusi bussi. Poistumme viimeisinä täyteen bussiin. Epäilykseni saa vahvistuksen. Sänkinen on Jack Nicholson. Muutkin ovat huomanneet. Kuiskutellaan ja epäkohteliaita tuijotuksia tulee vähän joka suunnasta. Papparainen jää businekseen istumaan, itse menen minulle osoitettuun paikkaan. Takarivi, varma kuolema kun kuski rysäyttää lepikkoon.

Kone yskähtää käyntiin. Puoli tuntia kaarrellaan asfaltin pinnalla kaikessa rauhassa. Maisemat ovat yksitoikkoiset; peltisiä tehdashalleja, pari suurta moottorilla varustettua samankaltaista siivekästä myös harhailemassa ja etsimässä oikean kiitoradan alkupäätä. Kaiken huipuksi meidän koneemme pysähtyy ja jää pitkäksi aikaa paikoilleen. Moottorit pörisevät tyhjäkäynnillään. Vaihtoehtoisesti kuskimme käy kysymässä neuvoa oikealle rampille tai kiitotielle tai sitten hän meni kuselle ojanreunaan. Muutakaan selitystä en tälle seisoskelulle löydä. Olen nukahtamispisteessä, raatona kiitotiellä. Tunnen kuinka lopulta käsijarru vapautetaan, kuinka tuubi on kallellaan ja siivittää unten maille. Viimeinen vilkaisu, ohitettiin jo puhelinlangat. Ilmojen halki käy keittäjän tie.

Lennetään Atlantin yllä. Jumalan puhuri (head wind) moukaroi ajoittain konetta. Espanjalainen valkoviini pitää tunnelmapuolella nostetta, propellit konetta. Vieressäni istuu intialainen ukko joka lantraa punaviiniinsä vettä. En katso tilannetta hyvällä, en pahalla, en myöskään voisi olla mainitsematta siitä. Seuraavassa hetkessä kiikutetaan ruokapalettia, jonka presentaatio sopisi hyvin nukkekotiin, vain Barbie ja Ken puuttuvat. Valittavissa on kanaa (chicken) tai vaihtoehtoisesti pihviä (beef), joista valitsen jälkimmäisen. Pyydän pihvini reilusti punertavana. Pyyntööni ei vastata, foliolaatikossa on alkeellinen versio Yorkshire Puddingista. Soikean purkin luoteiskaarteessa on vesurilla hakattua porkkanaa, väristä päätellen. Se ei välttämättä ole sitä, mausta kun en saa taaskaan kiinni. Ainakaan lähiruokaa se ei ole. Ollaan korkealla yläilmoissa ja ajaudutaan yhä kauemmas tuotteen alkuperästä, ellei se ole Atlantin syvyyksistä poimittua.

Lentokoneen monitori kertoo väliaikatietoja. Lentoaikaa jäljellä kuusi tuntia. Teen tarkan suunnitelman, eräänlaisen kompromissin. Pohdiskelen uuden viinin kanssa armottomasti suggeroitumistani amerikkalaiseen mentaaliin. Viimeiset kolme tuntia olkoon tuuleen viemää.

On syytä rauhoittua. Jos tästä piirtäisi jakojäännöksen paperille, saisi tasaisen matematiikan taulukolla sellaiset lukemat, että koneen lopulta syöksyttyä Obaman ihmemaahan olisin kipannut 11 pientä pulloa viiniä huiviini.

Saavumme monitorin mukaan Bermudan kolmion kärkeen. Bermudan kärkikolmiolle! Siitä muistuu mieleeni Stig Doggin levynjulkkarit ”Rakkauden Bermudan kolmio” Gentlemens Clubilla joitain vuosia sitten. Pienen mietinnän jälkeen huomaan osallistuneeni ainoastaan kahteen levynjulkistamistilaisuuteen. Stig Dogg ja Mr. Mallorca. Hetkinen… Jossain kohtaa on mennyt pahasti pieleen ja totaalisesti!

Bermuda ravisuttaa konetta helläkätisesti. Korkeutta 35000 jalkaa. Mikä olikaan jalan mitta? Laurilan Timon jalkoja huomattavasti vähemmän, kuin oikealla puolella istuvan nuoren tytön jalkoja. Mutta miksi ilmoitetaan jalkoina? Miksei raajoina, koipina, reisinä.

01:00

Maata näkyvissä. British Airways laskeutuu hiljalleen. Sen siivet ovat uljaana levällään ottamaan asfalttia pehmeästi vastaan. Täytän maahantulokuponkia samalla periaatteella kuin lottokuponkia. Syntymäpäivä ja kuukausi menivät jo väärin.

Kohtaan viranomaisen lempeällä otteella, jätän sormenjäljet varmuudeksi virkailijalle ja etsin laukkuani muiden joukosta.

Taksi rouhii asfalttia ja vie hotellin ovelle ilman koukkuja.

Minibaarini osoittautuu suureksi jenkkiarkuksi, joka huutaa tyhjyyttään, mutta onneksi Obama on kytkenyt siihen virrat ja viilentänyt sen valmiiksi minulle.

02:15

Haen pienestä marketista olutta kaappiini. Samalla tutkin bondimaiseen tapaan hotellihuoneen taulujen taustat ja raamatun pohjan, ettei niihin ole kytketty kuuntelulaitetta. Tapaan vielä islantilaisen Siggi Hallin Marcelsin terassilla. Siggin olemus tuo mieleen takavuosien tähtikokin Marco Pierre Whiten, sillä erotuksella että Siggi on lauhkea kuin lammas. Seurueessa on mukana meikäläisistä Pekka ja Liisa, japanilainen sushi-kokki sekä vaihtelevasti paikallista ravintolaväkeä. Kättä paiskataan, numeroita vaihdellaan ja sovitaan tapaamisista. Poistun ensimmäisten joukossa. Huomaan hotellilla keränneeni läjän puhelinnumeroita ilman nimiä. Päivällä on riittävästi pituutta. Siirrän kellon Obaman aikaan ja vaivun uneen, viimeinkin.

Sunnuntai, 19. kesäkuuta

Aamu aukeaa harmaana. Vessan tuuletusmoottori pyörii kuin DC-10:n moottori, pyörinyt koko yön, voin vain toivoa että sen flekti hirttää kiinni mahdollisimman pian päästäkseni eroon melusta. Vaihtoehtoisesti lähden etsimään paikallista Claes Ohlsonia, josta saisin Peltorit päähän tai urheiluliikkeestä pesäpallo- eli baseballmailan jolla lopettaa moottorin järjetön, infernaalinen metelöinti.

Päädyn kuitenkin hotellin lähellä sijaitsevaan terassikahvilaan. Tapaan lähetystön keittiömestarin Mikon, jonka kanssa vaihdetaan kuulumisia. Hyvin kuuluu, vaikka mereltä tuulee ja aallot lyö kohisten rantaan. Muutama sadepisara muistuttaa luojan päätösvallasta ilmojen suhteen. Käydään läpi viikon ohjelma, todetaan olevamme aikataulussa, mitään ei ole vielä tehty, ja tulevatkin työt siirretään huomiselle. Mentaliteetti saa vaikutteita espanjasta, se sopii meille, olemme kaukana Suomesta, Amerikka mahdollistaa vapauden ja espanjalainen Manana kuulostaa juuri nyt hyvältä. Rantabaarissa välitön tunnelma, Blue Moon oluttuoppiin tulee appelsiinilohko, jos sitä ei muista kieltää tilattaessa. Olut on kylmää, appelsiini koskematon ja kosteus pitää kasvot hyvinvoivina. Kaikki toimii.

Käymme läpi vielä muutamia variaatioita huomiseen House Of Swedenin tilaisuuteen liittyen. Kauhuskenaarioita emme kelaa, fatalisteina päätämme vetää tulevan koitoksen niillä eväillä, jotka eteen kolahtaa. Meillä on hyvä menu, joka toimii vaikeimmissakin olosuhteissa. Norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten tarvikkeet jäivät jo tulliin. Se oli ennakoitavissa, varsinkin tanskalaiset käsin poimitut yrtit herättävät kiinnostusta tullin laboratoriossa.

Iltapäivällä päädyn pieneen italialaiseen kahvilaan. Lasagne ui tomaattikastikkeessa ja se tarjotaan gratiiniastiassa, joka on sulamispisteessä, tomaatti kuumaa laavaa. Vaatii kovaa itsehillintää olla tökkäämästä kieltä keitokseen, nälkä ohjaa, olen itseni orja.

Peronista saa apua jäähdytykseen, silmät loistavat, ja rinta nousee kaarelle. Lounas antaa uuden ryhdin, samalla sade taukoaa. Saan Annelilta puhelimeen koordinaatit illan vapaamuotoiseen tilaisuuteen, johon osallistuu kourallinen suomalaisia. Anneli on hauska, tapasimme tapahtumaan liittyen ennakkoon jo Helsingissä muutama viikko sitten. Anneli kuvaili itseään elähtäneeksi Marilyniksi, josta hänet tunnistaisin väkijoukon keskeltä. Sanoisin hänet kerran tavanneena, että jos hämärässä katulampun loiste piirtäisi Annelista varjon kujan muuriin, saisi figuurista ennemmin kiinni Dolly Partonin kuin Marilynin. Yhtä kaikki, Anneli on suurenmoinen daami, kahdella isolla D:llä.

Washington käy hitaalla, seisahtanut tunnelma päällisin puolin, uinun muiden mukana kadulla, matkalla Marcel-ravintolaan tapaamaan Paul Stearmania. Olen myöhässä johtuen edellä mainituista, ja varsinkin sympaattisesta paperikaupasta jossa viihdyin pitkään. Paul on kiireinen tai ainakin esittää sellaista. Istumme puolisen tuntia ja teemme suunnitelman liittyen tiistain tapahtumaan, jossa edustan ravintoa Oloa. Yritän selittää mitä Olo tarkoittaa ja miksi ravintolan nimi on mitä on, kiroan Terävän Pekan nimeen, tähän en ollut valmistautunut. Miksei Pekka laittanut ravintolan nimeä sukunimensä mukaan, olisi kaikille helpompaa vastaisuudessa. Selviän haastattelusta jotenkuten ja haahuilen lähtöpisteeseen, hotellille.

Kiinalainen Tag Heuerini jätättää, olen taas myöhässä tapaamisesta. En laita sitä kelloni piikkiin vaan vetoan turistin tietämättömyyteen paikkojen ja etäisyyksien suhteen.

Ruotsalaiset tulevat myöhässä, samoin Tanskan edustus, heidän Tag Heuerinsa jätättävät vielä rankemmin tai eivät pysty karkottamaan turistin hajua mitenkään itsestään.

Norjasta ei kuulu mitään, onkohan Tag Heuerista pudonnut viisari kokonaan?

Samapa tuo, keskustellaan asiallisesti. Sikarit käryävät maltillisesti takapihalla, Amerikassa kaikki on suurta, myös sytkärin liekki, joka käräytti kulmakarvat. Myllymäki pitää Ruotsin lippua korkealla, jatkavat iltaa klubille, päädyn snakarin kautta hotellille. Huomenna on iskun paikka. Joukkueemme vahvistuu Sirpalla vielä yhdeksään mennessä. Olemme vahvoilla.

Maanantai, 20. kesäkuuta

Aulabaarin kahviautomaatin nappulavalikoimassa viisi eri kahvivaihtoehtoa. Saatavilla myös teevettä, kaakaota ja lämmintä maitoa. Totuus on kuitenkin se, että jokaisen napin takaa saa vain kaakaota, mikä ei ole lainkaan huonoa, mutta sitä kun ei pysty näissä asioissa itseään huijaamaan. Aamukahvin merkitystä ei ole syytä väheksyä.

Washington Post: Politiikka valtaa suurimman osan, kannessa Rory McIlroy lyönyt vähiten golfpalloa reikään ja voittaa - paradoksaalista, Obama mainitaan pariin otteeseen, uuden Volvon saisi nyt helposti osamaksulla, sekä takana suuri satsaus kuolinuutisille. Niissä isot henkilökuvat, muistelut, kaipaukset ja pankkitiliyhteydet. Politiikkaan en jaksa takertua, kielenkääntäminenkään ei jaksa innostaa siinä määrin, että jaksaisin repiä itsestäni riittävästi irti. Sen sijaan katselen kuolleiden kuvia. Muistokirjoitusten tekstit hyvin matalalla profiililla tekaistuja, suru läsnä ja kaakaoni jäähtyi jo.

Päivän agenda piirretty jo eilen, toteuttamista vaille valmis, suuntana lähetystön portit, jotka ovat huolella paalutettu maahan niin, ettei puolustusvoimien Pasikaan pääsisi niistä läpi. Hiotaan vielä pikaisesti Mikon ja Sirpan kanssa taktiset kuviot, jonka jälkeen hakkaamme muutaman tunnin yhtäsoittoa esivalmisteltavat ruuat illan cocktail-tilaisuuteen. Aikataulu pitää, taustalla soi Taiskan ikivihreimmät ja tunnelma letkeää. Lähetystö kiiltää kuin katolinen kirkko, seinät kumisevat tyhjyyttään, akustisesti kolkko, kun viheltelen Sillanpään marssilaulua jossa ripaus juuri oikeanlaista taistolaishenkeä.

Siirrymme Whole Food Markettiin. Pientä lisävarustelua vielä ja nopea lounas nurkkapöydässä. Keskustelu ajautuu lisäaineisiin ja niiden vaikutuksista ihmiseen. Tutkimuksen mukaan nykyään tuore ruumis kestää maatua yli kaksikymmentä vuotta enemmän, kuin vuosikymmeniä sitten.

Saavumme ajallaan House Of Swedenin illallispaikalle, johon viikon yksi tärkeimmistä tilaisuuksista on rakennettu.

Joukkueemme saapuu ensimmäisenä paikalle. Saamme purettua lähetystössä esivalmistellut snacksimme tarkkoihin riveihin ja viimeistely alkaa. Muut naapurimaamme valuvat hiljalleen pelipaikalle ja laittavat omat cocktail-palansa riveihin.

Tilaisuus käynnistyy virallisesti kattoterassilla, jossa sadan asteen lämpö (millä tahansa asteikolla), sulattaa niin kylmät cocktail-palat, kuin myös meikit kasvoilta. Alkumaljojen kolistelua seuraa kokkien virallinen esittäytyminen. Cocktail-palojen tekijät esitellään, seuraa raikuvat aplodit, ilmassa suuren sulatusjuhlan tuntua.

Seisotaan pienellä korokkeella, viisi hölmistynyttä kokkia. Asetelmassa jotain hyvin perverssiä. Siggi Hall haisee kaljalle, Tommi Myllymäki häipyy muutamaan otteeseen korokkeelta, itse seison vinossa ja huojun, jaloissa painaa, vieressäni patsastaa norjalainen Geir Skeie, miehessä selkeää voittaja-ainesta. Seisonut jo yli viisi minuuttia uljaana kuin lipputanko, ilmekään ei värähdä, viimeisenä rivissä tanskalainen Mads joka venkoilee kädet taskussa ja syö purkkaa. Haastattelu kestää kymmenkunta minuuttia jonka jälkeen siirrytään virallisesti seurustelemaan.

Tekstini on saamassa humoristisia piirteitä, varsinkin siinä vaiheessa kun joudun aloittamaan lauseen; suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen menivät saunaan… Mihinkäs tanskalainen jäi?

Ajaudun tanskalaisten naisten seurueeseen, jossa hersyvää naurua, iloisia ilmeitä ja kiitoksia sinkoilee joka suuntaan. House Of Sweden on tupaten täynnä, puheensorina täyttää hallin, viini virtaa.

Virallisen formaatin jälkeen siirrymme läheisen rantabaariin, jossa osaan tilata jo Blue Moonin ilman appelsiinilohkoa. Jälkipelit puidaan, keskustelu käy vilkkaana kun taivas tummenee.

Ilmaa rikkoo muutamaan otteeseen helikopterien armoton pörinä. Veikkaan Obaman istuvan kopterissa matkalla pitseriaan. Arvaukseni ammutaan alas välittömästi, Obama kun matkustaa kuulemma kolmella kopterilla?

Washington hiljenee yötä kohden. Lähdemme hotellille, Siggi Hall on vasta tulossa rantabaariin? Missä lie veli seikkaillut.

Tiistai, 21. kesäkuuta

Mieleni rakentaa kuvan, jossa kahvilakulttuuri on muinaisjäänne tai vaihtoehtoisesti vasta tulossa näille lakeuksille. En paina hotelliaulan ”kahvi”automaatista nappulaakaan, vaan suuntaan suoraan matkani lähimpään kuppilaan, joka löytyy peninkulman päästä. Tarjolla on burgereita, hodareita, bageleita - joista tilaan kanelisellaisen, jäätelöä, kaakaota (of course), mutta kahvista ei mainita sanallakaan, vai onko niin että sitä saa ns. tiskin alta, jos osaa pyytää oikealla koodilla tai paikallismurteella? Vihjaan matalalla äänellä kioskin hoitajille kahvista. Päät pyörivät kuin rulettipöydässä, asia ei ratkea, mutta nyt viimeistään olen etabloitunut vahvasti sille kannalle, ettei päiväni voi käynnistyä ilman höyryävää, vaikka huonompaakin kahvia.

Saavun Marcels ravintolaan suht ajallaan sovittuun aikaan. Akateeminen vartti sinne tänne suvaittakoon. Saan kahvin, kolmella sokeripalalla jostain syystä ja tyydyn siihen. Marcelsissa hämärä, harras tunnelma, ulkona sataa hiljalleen ja kadulla ei näy ristinsieluakaan. Hämystä sekä asetelmasta johtuen käymme läpi Paulin kanssa muutamia vaihtoehtoja salaliittoteoriasta, jota suuri voima ohjaa?

Washingtonin sade on harvapisaraista, mutta pisaranvoiman on erilainen, voimakkaampi, kuin kotoisen Länsirannikon tiheä ja kevytkenkäinen pisara, joka sekin kastelee läpimäräksi kun tarpeeksi jaksaa odottaa.

Ihailen pitkään West-Endin paikallisia raaka-aineita, joita saa kohtalaisen edullisesti. Työpöydällä makaa snapperi, odottaen viimeistä sivallusta ja suolausta ennen pannulle pääsyä. Käsinpoimitut miniyrtit ovat isolehtisiä, niin kuin Amerikassa pitääkin. Keittiöön astelee omistusportaaseen kuuluva herra Wiedmayer. Miehen olemuksessa on sekoitus Gary Oldmania juuri ennen räjähdyspistettä, sekä meidän Tehtaankadun kehystäjä Hemmoa, joka takakenossa kaikessa rauhassa tuumailee nortti huulessa seuraavaa liikettä.

Saamme kaikki esivalmistelut ajallaan valmiiksi. Yritän vielä miettiä, miten toimia, kun systeemimme palaa pohjaan. Wiedmayer ei halua osallistua keskusteluun. Siinä se, syvimmän henkisen olemuksen eroavaisuus. Wiedmayer uskoo puhtaasti egoonsa ja auraansa jolla aurata ja jyrätä kaikki vastoinkäymiset tieltään. Tässä kohtaa on syytä lainata sotamies Rokkaa: ”Soat loppuu sotimalla!”

Serviisi viedään läpi väkisin. Kukaan ei loukkaannu. Henkisellä puolella pintahaavat paikataan lopullisesti M-Streetin kuppilassa laastareilla, jotka muuntuvat oluttuoppeihin. Vain kokkien sairas huumorintaju voi vastaanottaa tämän kaiken.

Keskiyöllä teen lähtöä hotellille. Liitoksistaan natisevan terassin edustalla soi saksofoni. Mustaakin mustempi mies tööttää adagion ilmoihin. Clarence Clemons on kuollut, tämän kylän poikia, sen täytyy koskettaa syvältä. Muut pohjoismaiset tukiryhmämme ovat olleet tänään tulessa ja kadonneet äänettömiin. Vain Siggi Hall ilmoittautuu ja on valmiina osallistumaan minikaronkkaan. Puhelinlinja on epäselvä, kuulen satunnaisia sanoja: Kettu Kethör (get together)ja baar oupen, kello käy, vaan ei Siggiä näy, mihin lie mennyt pohjoisin ystävämme?

Keskiviikko, 22. kesäkuuta

Taksin saa napattua vaivatta kadulta. Kellon on yli yhdeksän, poutapilviä harhailee siellä täällä. Taksissa keinonahkapenkin jouset eivät hyväile istujaa, auton iskuvaimennus vielä vähemmän. Buick keinuu kuin soutuvene aallokossa.

Suuntana lähetystö. Pohdin matkan aikana, kuinka paljon Washingtonissa tarvitaan ruohonleikkureita sekä niihin valjastettuja työntäjiä (joita huomattavasti vähemmän) tai shortsit jalassa istuvia ukkoja leikkurin päällä? Obama haluaa pitää nurkat puhtaina.

Aamukahviongelma ratkeaa vasta kymmeneltä. Kädet tärisee, vapisen kuin kuumeinen ja se lakkaa vasta kun saan kupin huulille.

Mikko ja Sirpa tulevat lähetystölle myöhässä sovituista treffeistä. Jälkeenpäin käy ilmi että olen itse väärässä paikassa. Residenssillä ja lähetystöllä on ilmeisesti jokin eroavaisuus? Teemme tutustumismatkan Suureen Tukkuun. Matka taittuu pakettiautolla, jossa huomattavasti parempi jousitus kuin tulomatkan Buickissa. Ilmastointi pelaa, samoin penkki, kartan mukaan mikäli ymmärrän siitä yhtään ja pidän sitä oikein päin, olemme matkalla alas; Down Where The Watermelon Growns. Tukku on suurempi kuin Messukeskus. Valikoimassa skaala kulkee persuksesta perämoottoriin. Mikko lataa peltiseen häkkiin mitä mieleen juolahtaa sillä aikaa kun Sirpan kanssa ihaillaan ja tutkitaan lihatiskillä  jauhelihapötköä, jonka nostamiseen tarvitaan vähintään tukkijätkää. Tukkurakennuksen toisessa päässä nappaan toistaiseksi reissun ainoan valokuvan. Kaksi vanhaa äijää nojaa paketoituihin rakettilaatikoihin, niiden korkeat pinot huojuvat uhkaavasti. Muutama vaihtoehtoinen skeenario pyörii mielessä. Shoppaamme yhden yhteisen salamipizzan, halkaisijaltaan rekka-auton takarenkaankokoinen (voi se olla eturengaskin), jonka lämmityspaikaksi Mikko valitsee residenssin. Jumbokiekkoa lämmiteltäessä minulle hiljalleen valkenee mikä ero on residenssillä ja lähetystöllä. Loppujen lopuksi niiden ero ei ole kovinkaan suuri. Vajaat viisisataa metriä toisistaan. Samat etiketit ja hierarkinen järjestelmä. Lähetystö pääkallopaikka, residenssi sen luuranko.

Hakkaamme kolmeen pekkaan huomiselle pientä esivalmistelua. Paikkana Miriam’s Cafe, tilaisuudessa rakennamme dinnerin kahdellesadalle kodittomalle. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole trendikahvila vaan seurakunnantalo, jossa kodittomat illastavat joka päivä. Paikalle on tulossa myös mediaa, meikäläisistä ainakin MTV3, Hesari ja Ylen radio. Mikko varoittaa ennakkoon kodittomien kritiikistä ruokaa kohtaan. Se tulee olemaan suoraa ja välitöntä. Kodittomien kritiikki on siltä osin perusteltua, että istuvat päivisin kirjastossa tankkaamassa tietoa miten maailma makaa, ja mikä on asioiden todellinen laita.

Iltapäivällä matkalla Marcelsiin löydän pienen butiikin josta saan matkaani kahvin styroksimukissa. Liikennevaloissa törmään kerjäläiseen jolla on kädessään tismalleen samanlainen kahvimuki, sillä erotuksella että äijän mukissa kilisee kolikot. Tilanne on absurdi, välttääkseni mustan huumorin (sen naivimmat kukkaset) ja hysteerisen naurukohtauksen, jätän skoolaamatta kerjäläisen kanssa. Sitä paitsi hänen kuppinsa sisältö on todennäköisesti arvokkaampi kuin minun. Kahvin sai kahdella dollarilla. Toivon vain ettei kukaan työnnä kolikkoja mukiini.

Marcelsissa harmoninen tunnelma. Hyväntuulisuuden aistii, esivalmistelujen aikataulu pitää, Wiedmayer kaukana poissa. Serviisi lähtee hitaasti liikkeelle, mikä on ihan suotavaa. Istun yläkerran toimistokopissa ja käyn läpi runokirjaani, jota täydennän amerikkalais-suomalaisella sanaleikillä. Muutama täydennys ja korjaus, samapa tuo miten päin niitä pyörittelee, pöytälaatikon helmiä. Kun miettii kielen kulkusuuntia, voi vain hämmästellä yhtäläisyyksiä esim: miten marilaiset ovat sidoksissa suomenkieleen siinä missä ruotsalaisetkin. Siihen kun lisätään vielä aksentit ja eri murteet yhdisteltyinä geeniperimään, ollaan jo sellaisella alueella ettei ota pirukaan selvää. Kääntäen; miten helppoa olisikaan jos kaikki puhuisivat suomea, turunmurteella.

Wiedmayer on sisustanut koppinsa egoonsa vastaavalla tavalla. Massiivinen nahkatuoli vie niin paljon tilaa ahtaassa, kuumassa kopissa, ettei siinä juuri muut mahdu liikehtimään. Seinällä vaimonsa tai äitinsä kuva, sen vieressä Maxim’sin julistetaulu vinossa. Toisella seinällä nettikaapeliboksi, josta lähtee kahdeksan sinisen johdon ulostulot. Johdot taasen sekaisin kuin Haminan kaupunki ja kietoutuneena toisiinsa, kiemurrellen osan matkasta katonrajassa, päätyen mustaan aukkoon josta en tiedä mitään. Mikä lie Pentagonin osuus tässä kaikessa?

Alakerrankeittiössä kattiloiden ja pannujen pauke voimistuu. On tullut aika palata keittiöön. Vasta kahdeksalta pääsemme täyteen vauhtiin. Serviisi kulkee paremmin kuin eilen. Pastapiisissä ranskalainen kokki Anthony, joka on tehnyt ammatikseen ruokaa vasta kolme kuukautta. Mies on hermostunut ja silmistä näkee pelokkuuden. Pohjoismaiset kollegat käyvät kaikki jossain vaiheessa iltaa tervehtimässä. Suomalainen menu saa hyvän vastaanoton. Kiertelen pöydissä höpöttämässä New Nordic Cuisinesta. Selitän mitä selitän, jotain saan sanotuksi ja osan keksin lennosta. Opin siinä samalla itsekin. Kädet ainakin heiluvat kuin roottorin lavat. Yritän selittää amerikkalaisille ettei sukuhaarani ulotu italiaan saakka tiettävästi, heidän mielestään sukunimeni on hyvin italialainen. Nimikirjoituksia pyydettäessä raapustan kortteihin Huckleberry Fin. Sain sen arvonimen jo toissailtana Marcelin keittiössä.

Vedämme keskiyöllä minikaronkan pienessä kolkossa baarissa, jossa elektromusiikin voimakkuus voittaa puheen. Huudamme toisillemme lähes tyhjässä kuppilassa. Ääni kähisten kävelen Tommyn kanssa hotellille. Ihmettelemme mihin katosi Siggi Hall, kaiken hyvän ja pahan alku ja juuri?

Torstai, 23. kesäkuuta

Hotellin aamupalanurkkauksessa samanlainen kuhina, kuin takavuosina KooVeen maalinedustalla. Kaakaot läikkyy, iso musta nainen torppaa miehensä pystyyn ja kanelibaagelini jumittuu paahtimeen. Washington Postin kannessa kuva Valkoisesta talosta, päälle liimattu vakavailmeisten  poliitikkojen kuvia.

Tapaan Mikon ja Sirpan puolilta päivin. Kaikki valmiina iltapäivän koitosta varten, dinneri kodittomille Miriam’s Cafeessa. Käymme vielä läpi tavaralistan ja runnomme esivalmistellut ruuat pakettiautoon. Matka residenssiltä Miriamille kestää reilun vartin. Miriamin nimessä viitteitä uskonnollisiin kuvioihin. Hänen broidinsa Mooses tunnetaan paremmin seikkailuistaan Raamatussa.

Paikasta tulee mieleen ensisilmäyksellä lasten kerhohuone. Tussipiirroksia on kaikkialla, vahakangasliinat pöydillä ovat puhki piirrettyjä. Meneillään on kodittomien kilpailu, jossa tarkoitus löytää voittaja lintujen ääntelyn imitoimiseen. Viserryksen aloittaa Robinson Crusoen näköinen mies, jonka yllä toisesta olkavarresta roikkuu repaleinen säkkikangas. Parta roikkuu pitkälle, peittäen rinnukset. Viserrys ei kuulu salin perälle saakka, mutta kaikki läsnäolijat antavat raikuvat aplodit. Seuraavana vuoron saa rastoihin virkattu pikimusta mies verkkareissa. Mies mylvii kuin susi kuutamossa salin edustalla. Ääni kantaa komeasti. Ääntely ei suoraan muistuta lintua, mutta jotain eläimellistä ja hyvin alkukantaista siinä on. Nopea summaus, paikalla lähes kaksisataa koditonta, joista suurin osa tummaihoisia, syvänruskeita ovat myös valkoiset. Virginian auringolla on tehonsa. Kodittomien dinneri alkaa 4:45, olemme reippaasti etuajassa. Hyötykäytämme ylimääräisen tunnin ja painelemme Meksikolaiseen kuppilaan. Quesadilla, quacamole, jääkylmäolut jonka tukkeena raaka sitruunanlohko sekä maissilastuja jotka haisevat vanerille.

Tulemme Miriamille ajallaan ja dinneri lyödään käyntiin. Pystytämme vanhanaikaisen koululinjaston. Tarjolla savustettua lohta, viritettyä muusia, kukkakaalia ja tillikurkkua. Asiakasvirta on verkkaista. Tunnistan yhden asiakkaistamme, näin hänet eilen E-Streetillä styroksimukin kanssa. Hetki on kaikkiaan koskettava. Kaikki ruokaa hakevat ovat erittäin kohteliaita ja kiitollisia. Eräs lyhyenläntän mies on käynyt hetkeä ennen ruokailua kirjastossa ja saadessaan tarjottimen eteensä kiittää suomeksi murtaen. Pidätän kyyneleitä, tilaisuutemme onnistuu yli odotusten, tyytyväisyys leijuu yllämme.

Lähdön hetkellä aulasta kuuluu taas ”linnun”laulua. Vibrassa on sekoitus papukaijaa ja västäräkkiä.

Juoksen helteisillä kaduilla seuraavaan kohteeseen, Marcelsin ravintolaan. Serviisi on jo lähtenyt käyntiin. Kireän tunnelman keittiössä voi aistia jo ulko-ovelle. Kuuntelen ilmeettömänä pastapiisin Anthonyn ja keittiömestari Paulin (Chef) keskustelua.

Chef: Jumalauta, tämä pihvi on hirveän näköinen.

Anthony: Olen pahoillani Chef?

C: Miten helvetissä se on tämän näköinen?

A: En tiedä, olen pahoillani, Chef.

C: Sä olet leikannut tämän pihvin leipäveitsellä?

A: En ole Chef. Eihän kukaan leikkaa lihaa leipäveitsellä?

C: Näytä se veitsi jolla leikkasit lihan!

Anthony yrittää epätoivoisena löytää lähettyviltä veistä, jossa ei olisi sahalaitoja. Työpöydällä on vain kaksi leipäveistä.

C: Leikkasit leipäveitsellä, miksi helvetissä?

A: Noo… onhan se eräänlainen veitsi jolla voi leikata leipää ja lihaa, Chef?!

C: Ei voi, se on leipäveitsi.

A: Okay Chef, se on leipäveitsi, Chef!

C: Leikatut lihaviipaleet näyttävät siltä, että koirani olisi pureksinut tuon lihan! Voitko toistaa…

A: Näyttää ihan siltä että boxerisi olisi pureksinut tuon lihan.

C: Miten niin boxeri, mistä tiedät että koirani on boxeri?

A: Vaimoni käy samassa vesijumpassa vaimosi kanssa Chef, hän on kertonut että teillä on boxeri, Chef.

C: Mitä muuta hän on kertonut?

A: Chef, hän on kertonut että te unohdatte myös boxerinne lattialle väärinpäin likaisina, Chef!

Perjantai, 24. kesäkuuta

Vanhan postitalon edustalla parveilee joukko ihmisiä. Päätämme tehdä Sirpan kanssa bussikiertoajelun. Kahdestakin syystä. Aamuaurinko helottaa jo korkealla, bussissa luvattu ilmastointi sekä kiertoajelulla saattaisi viisastua istumalla bussinpenkillä. Pikkubussiin ahtautuu kourallinen jenkkejä, isoja sellaisia. Ilmastointia riittää kaikille ja vesipullo lyödään kaikille kouraan jo bussiin sisälle noustessa kuskin toimesta. Kuskina kaksimetrinen hongankolistaja, jonka pää raapii ajokin kattopaneelia. Lähdön hetkellä bussin oviaukosta pomppaa vielä sisään pikimusta nuorimies, habitus tuo mieleen 90-luvun räppärin, evoluutioasteikolla yksi ennen 50centtiä. Slangissa on klangia, sointi sen mukainen. Kaveri osoittautuu huumorimieheksi, muut nauravat, itse muiden mukana pienellä viiveellä.

Ensimmäinen kohde Capitol ja ulostautuminen bussista tapahtuu vaivoin. Laahustamme joukkueen kanssa portaita puoleenväliin ja kuuntelemme sujuvasti räppärin luentoa. Tekstiä tulee, tarinointi svengaa, kysymyksiä saa esittää jos vain keksii mitä kysyy. Piipahduksen jälkeen bussi kuljettaa pitkää katua kohti Valkoista taloa. Asemakaava on selkeä, eksymisen todennäköisyys ilmeisen alhainen. Mietin hiljaa mielessäni matkalla Obaman etupihalle, mistä herra Barack on nimensä saanut? En tohdi kysyä sitä oppaaltamme vaan jään sellaisen illuusion varaan, että nimessä olisi etymologisesti viittaus parakkiin. Kyllä kai Havaijillakin on parakkeja. Valkoisen talon edustalla valtava määrä turisteja, me mukaan luettuina kuvaamassa puolenkilometrin päässä rakennusta, jota aidat ympäröi. Matka jatkuu Thomas Jeffersonin patsaalle, minua väsyttää. Käyn vielä kurkistamassa Jeffersonin veistoksen. Miehellä on vasen käsi selkeästi oikeaa pidempi, kaiken lisäksi lonkkalepo puoltaa oikealle. Taisi olla vimpula mieheksi. Bussista sisään ja ulos ramppaaminen käy voimille. Seuraavan kohteen jätän väliin. On suurta viisautta kerätä voimia iltaa varten, päivä on nuori vasta. Jään bussin takaosaan nukkumaan. Ilmastointi juuri oikeanlainen, hurina vähän turhan kovaa, mutta en anna sen häiritä uniani. Poistun vasta seuraavan kerran bussista pääteasemalla. Kiitän hyvästä kiertoajelusta ja marssimme Sirpan kanssa Centraliin lounaalle.

Pientä uupumusta vielä, joka poistuu vasta toisen kukkean Chicagolaisen oluen ja burgerin myötä.

Suuntaan kohti Marcelsia. Suomalaisia vieraita tulossa illalliselle. Marcelin ovella jutellaan niitä näitä talon pianistin kanssa ja muistellaan suurimpia evergreenejä. Samaan aikaan iso hopeinen letukka pysähtyy Marcelsin eteen. Pelkääjän puolelta ulos astuu Wiedmayer kokkitakissa, Raybanit silmillä. Mies saattaa olla tulossa kuvanveistäjältä, joka muotoilee Marcelsin edustalle mustasta graniitista Wiedmayerin torson. Glamouria ei ainakaan puutu.

Jään vielä hetkeksi jutustelemaan Wiedmayerin kanssa. Miehen puheissa on tolkkua, kivikovan kuoren alta paljastuu ajatteleva ihminen. Keskustelemme palkkatason problematiikasta alalla ja ihmisten sitoutumisesta työhönsä. Wiedmayerilla on hyviä kantoja, vaikka hänen mielestään Washingtonin ravintoloissa on liian paljon kusipäitä. Mutta montako Wiedmayeria kaupunkiin mahtuisi. Arvaan että ahdasta tulisi, vaikka leveät kadut mahdollistavatkin rinnakkain kulkemisen.

Keittiöstä kuuluu taas hurjaa metelöintiä. Ehtikö Wiedmayer sittenkin minua ennen sinne?

Lauantai, 25. kesäkuuta

On juhannus. Meidän yhteispohjoismaiset riennot tulevat tiensä päähän.

Kahvilassa donitsi, yli sata-asteinen kahvi (meikäläisten celsiuksia, täkäläisiä fahrenheittejä reippaat kolmesataa) ja täytetty salamileipä, jonka kuoret muistuttavat hotellin kertakäyttöaamutossuja. Ehkä vähän maistuvatkin siltä. Pääsen aistimaan ensimmäistä kertaa tänään kadun kiiltoa, ilman järjestettyä ja ohjattua ohjelmaa. Yritän löytää metron kylttiä ja sitä kautta sukeltaa maan alle junaan. Metrotunneliin vievää merkkiä ei tule vastaan ensimmäisen tunnin hortoilun aikana lainkaan. Sitä vasten törmään puolivahingossa Geir Skeieen kadunkulmalla. Menemme läheiseen kahvilaan hetkeksi. Saan opastuksen joka johtaa metroon. Matkalla hankin Walgreenistä tuliaisiksi hammastahnaa ja sytkärin.

Metrolipun hankkimiseen menee jonkin verran aikaa. Peltinen automaatti nielaisee ensin setelin ja sen jälkeen taululle ilmestyy liian monta vaihtoehtoa, joista valita sopivaa lippua. Valinnanvaikeus ottaa voimille. Lopulta neonkeltaisiin liiveihin puettu ukko painaa masiinaan tarvittavat nappulat ja hedelmäpeli arpoo lipun jolla ilmeisesti pääsee Pentagon Cityyn. Lippu tulee koneen oikeanpuoleisesta aukosta kuin telkkä pöntöstä, samaan aikaan kun kone sylkäise kolikot ulos vasemman puoleisesta rööristä ja pasmat ovat täysin sekaisin. Jalat tärisee, sydän lyö kahtasataa. Sullon kiitollisena kaiken koneesta saadun materiaalin taskuihin ja hyppään metroon. Asemat vaihtuu, samoin ihmiset ympärilläni, väsymys pysyy ennallaan. Huomaan nukkuneeni Pentagon Cityn aseman ohi, pitää vaihtaa radan toiselle puolelle, muutoin jatkaa samaa tuubia. Täytyy pitää silmät kovana ja ryhti suorassa, näin ollen pääsen asemalleni.

Pentagon City. Viidessä kerroksessa tarjolla lähes kaikkea kulutusroinaa mihin upottaa retkikassansa. Joudun valppaamattomuuttani meikkidemonstraatiokärryn hoitajan koukutettavaksi. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, on käsivarteeni pursotettu naamarasvaa, joka pitää rypyt loitolla. Demonstraatio menee vauhdilla, rasvat vaihtuvat ja yleisöä kerääntyy katsomaan. Ainoa ihmettelyn aihe on, miksi sitä rasvaa levitetään kämmensyrjään, jos se kerran on naamaan tarkoitettu. Hinta nyt vain vaivaiset sataviisikymmentä dollaria, ja iho vetreytyy kertaheitolla. Lupaan palata asiaan, tarkkailtuani rasvan vaikutusta käsivarressa seuraavien tuntien aikana.

Palaan vielä kerran Marcelsiin. Viimeinen serviisi lähtee vauhdikkaasti käyntiin. Wiedmayer on kukkona tunkiolla. Jutellaan vielä hetki Wiedmayerin toimistokopissa, samalla kun syön Boudian blancia. Makkaramassa on sileämpää kuin Wallenberg, täytteessä lisäksi hanhenmaksaa. Wiedmayer maistattaa kolmea eri punaviiniä ja lopuksi tuo eteeni vehnäoluen. Huomaan vasta nyt toimistokopissa huoneentaulun johon on raapustettu tärisevin käsin; Pobodys Nerfect. Marcels on kohta historiaa kohdallani. Kiitoksilta ei voi välttyä, lasien kolistelu on todellista ja vierailuni saa hyvän päätöksen.

Siggi Hall pyörii ravintolan aulassa kuin kuula flipperipöydällä. Tulee mieleen Matti Johannes Koivun laulu: Mä en tiedä oonks mä tulossa vai menossa. Skoolamme vielä kerran. Siggi on kadottanut lasinsa tai juonut sen jo tyhjäksi, joten hän skoolaa tuhkakupilla. Saan kyydin hotellille ja kaadun suorin vartaloin sohvalle. Lainatakseni erästä tunnettua suomalaista keittiömestaria ”Vauhti vaatii veronsa.”

Sunnuntai, 26. kesäkuuta

Lakaisukoneet jyystävät katujen reunoja. Juhannus on kääntämässä kylkeään, siitä ei ole täällä merkkejäkään, mutta se on syytä huomioida. Paluumatka alkamassa. Käyn hakemassa Marcelsista vielä takkini, joka on unohtunut eteisen naulaan roikkumaan.

Hotellin aamupalalla taas maailmanlopunmeininki. Poimin toisiaan tönivän ihmismassan seasta kanelipullan ja lehden, jossa erikoinen uutisointi; Elävänä haudattu nainen virkosi hauta-arkustaan, mutta tajutessaan että kyseessä olivat hänen omat hautajaisensa, nainen sai sydänkohtauksen ja kuoli. Tuollaiseen käsikirjoitukseen ei edes Paasilinna kyennyt Hurmaavassa joukkoitsemurhassa. Paasilinnalla oli toki hyviä oivalluksia mm: Kuolema Alpeilla olisi unohtumaton elämys!

Lentokentällä pientä ruuhkaa. Turvatarkastuksessa menee aikaa normaalia enemmän. Kolme edellä ollutta henkilöä joutuivat tarkempaan syyniin, kun tekonivelet piippaavat kuin flipperi kolmen bonuspallon kerätessä pisteitä kaikista mahdollisista seinistä. Itselläni piippaa perstaskuun unohtunut puhelin. Toisella yrittämällä saan puhtaat paperit ja luvan vaatettaa itseni.

Pienen väännön jälkeen pääsen British Airwaysin loungeen. Kahvinkeitin jumittui heti kättelyssä. Saan kuitenkin tovin odottelun jälkeen kuuman kupin eteeni. Toimitus on kaikilta osin mallikelpoinen, mutta kupissa on taas kaakaota. Onko vika kielentuntemuksessa, vai olenko ymmärtänyt kaiken värin? Loungessa hyvä tunnelma. Taustalla soi jazz, kaatuvassa pöydässä salaatteja, Pinot Grigio lepää jäiden päälle. Kaakaojuttu jää mysteeriksi, toistunut liian monta kertaa lähipäivien aikana. Ehkä siinä on jokin sanoma, joka pitäisi tulkita.

Se on varmaan niinkin että, kun tarpeeksi lyö päätään seinään, niin jossain kohtaa seinä joustaa, jään siihen uskoon ja jätän kaakaoni juomatta. Kahvi kahvina.

Yölento on valmis lähtemään ajallaan. On tullut aika karistaa Amerikan tomut pois jaloista. Hyvien unien takaamiseksi kumoan vielä yhden konjakin. One more for the road.