Tuliset itsenäisyyspäivän terveiset eli
Tokyo Luodolla, osa I: Wasabi huuleen ja baanalle.
Keikkakokkirintamalle ryhtyneenä päätin ottaa loppuvuodeksi vastaan kaikki mahdolliset keikat jotka eteen tulevat. Tästä johtuen keikkapaikat ovat olleet hyvinkin etäällä toisistaan, mutta väliäkös hällä, pääasia että veitsi naputtaa tasaiseen tahtiin, monitoimikone laulaa ja nimi on kirjoitettu paikallislehteen suurin piirtein oikein.
Tulevat kolme viikkoa teen tokiolaisella 12-paikkaisella Supperclubilla kahdentoista ruokalajin menun. Teemaksi lanseerasin raflaavasti ”One Year ’round Finland”. Jokainen kuukausi edustaa yhtä ruokalajia. Alkaen tammikuun perunablinistä ja tuoreista paikallisista mädeistä, jotka tosin vielä ovat minulle mysteeri. Tätä seuraavat kevätkuukausien parsat, mämmi mahtuu hyvin sekaan, tulee kesä ja savulohi, saapuu syys ja sienet, ja kun Ojalan laskuopin mukaan viimeinen ruokalaji (piparkakkutalo, jonka sisällä luumuja ja suklaakreemiä) on saatettu pöytään ja asiakkaat sen onnistuneesti vasaralla lyöneet maantasalle, vuosi onkin tullut täyteen ja kaksitoista ruokaa pyörähtänyt pöydässä.
Sellainen yllättävä seikka kävi ilmi, ettei klubilla ole muita kokkeja, joten kohta saa veitsi tosissaan naputtaa työlaudalla kuin palokärki puussa ja monitoimikoneet huutaa korkean ceen. Esivalmisteluille varattu reippaat neljä vuorokautta. Se täsmää alkuperäissuunnitelman kanssa. Lopussa tulee joka tapauksessa aina kiire, vaikka kuinka valmistautuisi, joten kannattaa karistaa huolet niskastaan ja lähteä tarkkailemaan lähimaastoa ja muiden aikaansaannoksia hetkeksi.
Tapaan Sonya Parkin, jonka kanssa koko tuleva keikkasetti on kursittu kasaan. Kierrämme hienostoalueella pieniä kujanpätkiä, ohitamme Pradan ja Issey Miyaken lippulaivat joista Sonya mielellään esitelmöi, kertoo hieman arkkitehtuurista ja uteliaana kuulostelee ensivaikutelmaani Tokiosta. Kerron hämmästyneeni katujen puhtaudesta: ei ainuttakaan tumppia missään Kartasta en tosin hölkäsen pöläystä, enkä myöskään tunne lainkaan japanilaisia aakkosia. Wasabista olen kuullut jotain puhuttavan, ja tiedän ettei wasabilla ja piparjuurella ole juuri mitään yhtenevää. Paitsi se juuri. Samalla keskustelulla ratkaistaan lounaspaikka. Lähdemme suorinta reittiä sopivaan sushiravintolaan.
Päädymme pieneen lautamajaan. Meneillään on myöhäinen lounas, taikka aikainen dinneri, riippuen vähän jatko-ohjelmasta, paikka on puolillaan. Kuppilan dekoraatiossa on jotain hyvin alkukantaista ja härmäläistä. Kakkosnelosta on nakutettu lattiasta kattoon, kalusteissa on pirttihenkeä ja vain muutama avonainen ikkunaluukku vaihdattaa riisin katkuista ilmaa.
Riisin merkitystä ei pidä väheksyä. Sitä on täällä kaikkialla ja kaikissa aterioissa. Kerron Sonyalle että Suomessakin syödään riisiä silloin tällöin, ehkä pari kertaa viikossa keskimäärin. Hänen mielestään se on huvittavaa. Löydämme kuitenkin muutamia yhtäläisyyksiä raaka-ainevertailussa ja lopulta keskustelemme wasabista, joka on meikäläisten piparjuuren kaltainen, vaikkakin stydimpi ja harvinaisempi. Wasabi tarvitsee kasvaakseen puhtaan virtaavan veden jokisuistossa, piparjuuri pienen penkin ja pätkän takapihaa.
Kotvan kuluttua eteen lävähtää sushisetti jolla voisi pelata vaikka shakkia. Pientä pelihenkeä ylläpitääkseni yllytän Sonyan hieman masokistiseen kilpailuun siitä kumpi uskaltaa laittaa suuremman panoksen wasabia lohinigirin päälle.
Vieraalla kentällä saan luvan aloittaa. Wasabi ei ole tahnamaista vaan hyvin rakeista. Lataan siitä hyvänkokoisen panoksen riisimöykyn päälle. Sonya hymyilee. Tartun tikkuihin varmoin ottein, tai niin varmoin kuin ne meikäläisen kourissa suoristuvat. Pienen keskittymisen jälkeen nigiri lähtee lautaselta kuin Carl Lewis aikoinaan telineistä, ja PAM! Wasabi räjähtää suussa kranaatin lailla. Ensin sumenee silmissä, sitten seisahtuvat veret, jotain kirkastuu ja kohta kaikki on ohi. Potku on yksinkertaisesti helvetillinen. Hetken aikaa luulin nähneeni Jumalan tai ainakin Kanariansaaret. Sonya nauraa, tarjoaa nenäliinan ja julistaa minut voittajaksi ilman että yrittää edes nostaa panoksia. Tästä on hyvä jatkaa. Henkilökohtainen kauden kärkitulos rikkoontuu heittämällä, uutta ennätystä ei tarvitse ihan vähään aikaan rikkoa. Seuraavaksi alkaa taistelu keittiössä kelloa vastaan. Saan ainakin tasaisen taistelukumppanin. Nähtäväksi jää kumpi korjaa potin?
Pieni vinkki kotona susheista innostuneille: koittakaas soijasekoitusta, jossa puolet on makeahkoa miriniä, tai soijan sekaan saa luvalla laittaa vähän sokeria. Isä Sushi ei siitä pahastu.
P.S. Ettehän aliarvioi wasabin tehokkuutta.
Petteri Luoto, kiertävä keittiömestari