Täytyy sanoa, että nipponin porukoilla on kyllä joulukalaa mistä valita eli:

Tokyo Luodolla, osa III: Hankalia äänteitä, väreilevää kalaa ja muita paljastuksia.

Omote-Sando, metroaseman kahvila. Aamun kalatorikeikka on vastannut kahden tunnin aerobiciä, kunnon rykäisyä punttisalilla ja reipasta spinningiä sen minkä raihnaisena rappusissa on enää pystynyt nilkuttamaan; sillä seurauksella että käsivarsia pakottaa ja huohotus on vasta hiljalleen palautumassa, mutta mikä parasta: kassiin on valikoitunut kolme priimakuntoista, suurta piikkikampelaa.

Tsukijin kalatori on maailman suurin ja pelkästään paikalle meneminen on vaivan arvoista, vaikkei mitään kotiin vietävää löytyisikään. Hämmästeltävää riittää, kalakirjo on melkoinen, kirjolohta en kuitenkaan nähnyt.
Paikallinen kalantainnutustapa on hyvin alkukantainen, mutta ilmeisesti vuosien saatossa tarkkaan tutkittu. Pääpiirteittäin se menee näin: Elävältä kalalta ei viedä heti nirriä pois, vaan sen sisään työnnetään pätkä rautalankaa, jota lutkutetaan tovi kalan sisällä, jolloin kalaparka menee ikään kuin koomaan, ja seurauksena väreilee pitkään villisti paikoillaan. Tällä tempauksella kalan tuoreusaikaa saadaan pitkitettyä, kun se horkassa tärisee tunteja rassauksen jälkeen.

Viime viikolla hankin merianturan ja yllätyksekseni huomasin muutamaa tuntia hankintahetkeä myöhemmin fileroivani lähes elävää kalaa. Se hetki oli veret seisauttava, sekä fileerajalle että kalalle. Veitsen lipuessa kylkiruotojen välissä pystyi tuntemaan kalan värinän kuin sillä olisi ollut virrat päällä!

Tämän henkeä salpaavan seremonian jälkeen sain kuin sainkin irrotettua anturasta 4 fileetä, joka on anatomisesti ihan oikein saavutettu tulos, ja siitä alkoi juhlava hetki, anturan hunnutus. 

Tai oli siinä oikeastaan vielä pari kohtaa jotka piti selättää. Ne eivät niinkään liittyneet kalaan, vaan puhekielen äänteisiin ja ymmärtämiseen. Japania kun en osaa juuri lainkaan eivätkä täkäläiset halua jostain syystä puhua kanssani suomea, mutta suostuvat kuitenkin vaihtamaan muutamaan sanasen englanniksi murtaen. 
Sana ”butter” tuntuu olevan maailman vaikein lausuttava ja ymmärrettävä, oli sitten missä tahansa maailman kolkassa, lausui sen sitten kuka tahansa, vastaanotti sen sitten kuka tahansa.
Japanilaisen suussa tuo sana taittuu kutakuinkin ”patah”, ranskalaisen suussa ”phötöö”, Oxfordilainen vetää sen tyylipuhtaasti ”bhadör” ja meikäläinen rimpuilee vuorollaan näiden kaikkien kanssa. Tällä kertaa piti varioiden hokea tuota sanaa vain viisitoista kertaa myyjälle ennen kuin ostoskoriin ilmestyi klöntti voita. 

Enää tarvittiin puntti basilikaa joka oli huomattavasti helpompi tehtävä. Japanilaisia aakkosia hallitsemattomalle riittää kun kerran vain haistaa avonaista yrttipuskaa ja peli on selvä. Valkosipuli ilmestyi vaivattomasti koriin, samoin majoneesia (tunnistin etiketin), eri sortin salaatteja, leipää ja olutta vaikka jälkimmäistä ei suoranaisesti resepti huutanutkaan. Tekijä kylläkin.

Viimein kun kaikki palat ja osat olivat loksahdelleet paikoilleen alkoi hurja keskenään asettelu.
Kampelalta lähti takki pois päältä pienen kiskonnan jälkeen, sen paljaalle pinnalle suola ja pippuri löysivät rouheena tiensä, kulhossa sekoittui muutamalla ranneliikkeellä majoneesi, sinappi ja basilikanlehdet. Tehtävä oli lähes suoritettu. Basilikamajoneesi peitti kampelan ja kaksisataa asteinen uuni hoiti loput. Enää ei tarvinnut kuin valvoa ettei komistus ota liikaa väriä ja tuhoudu uuniin. 

Tarkkaan lukeneet huomaavat että voi, leipä ja salaatti jäivät käyttämättä. Nyt tulikin vasta niiden vuoro. Kylkiäiseksi siis salaattia. 
Vaalea leipä murenee kourissa helposti epämääräiseksi kikkareiksi, ja paistinpannu ruskistaa ne voissa rapsakoiksi. Tämän jälkeen talouspaperi imee muruista ylimääräisen rasvan ja yhtäkkiä tekijän edessä on ranskalaista termiä käyttäen ”croutons”, joka ei ole lainkaan niin hankala lausuttava kuin miltä näyttää. Ainakin se on helpompi kuin butter. Nämä ”croutonsit” sekoitetaan salaatinlehtien kanssa, Maldon-suolaa muutama kide sekaan ja viherpehkoon kaadetaan enää loraus salaista salaatinkastiketta, jonka ohjeen aion paljastaa tässä ja nyt. Kaikista maailman salaatinkastikkeista tämä aasialaisvivahteinen on yliveto. Toimii vaikka jouluaattona, heti kun kinkusta on päästy eroon.

Salad dressing Tokio no: 2

2 rkl salottisipulia, hienonnettuna
20 g inkivääriä, raastettuna
1 valkosipulin kynsi, murskattuna
3 rkl riisiviinietikkaa
3 rkl vaaleaa soijakastiketta
1 rkl Heinzin ketsuppia
1 dl ruokaöljyä

Sekoita ainekset. Se on siinä.

Petteri Luoto, kiertävä keittiömestari